[Julkaistu alunperin UR-ryhmän kirjoituksia sisätävässä teoksessa ’Introduction to Magic’. Käännetty Gornahoor -blogin englanninkielisestä artikkelisarjasta Cologero Salvon (R.I.P.) luvalla.]
Lukijalle ei jää epäselväksi se, että monien muiden seikkojen ohella esoteerisilla opetuksilla on vastakulttuurinen olemus: tässä tapauksessa koskien ”evoluutiota”. Evoluutio on eräänlainen modernin mielen pakkomielle. Se on todellinen psykologinen kompleksi, joka ”alisen logiikalla”1 mistä Evola kirjoitti,2 ohjaa monien heidän mieliään, jotka olettavat käyttäneensä ”tieteellistä metodia” ja objektiivista tutkimusta. Tässä yhteydessä olisi tarpeen olla vakuuttunut siitä, millä on arvonsa myös monissa muissa asioissa: tai toisaalta, että tiettyjen ymmärryksen, näkemisen ja kontrolloinnin mahdollisuudet ovat seurausta tietystä asenteen muutoksesta, eikä toisin päin, kuten rationalismi asian haluaisi olevan.
[Koskien evoluutiota, se olisi voinut esimerkiksi aiheuttaa yllätyksen, mitä sanoimme Hyperborealaisesta perinteestä.]3 Eli siitä ideasta, että aikaisemmin jääkausien välillä ja paleoliittisella aikakaudella oli olemassa suuri yhtenäinen sivilisaatio, mihin perustavanlaatuiset symbolit, kielen juuret ja grafismi ovat suhteessa vanhimpiin kulttuureihin – samanlaisen idean täytyy näyttäytyä vallankumouksellisena suhteessa nykyaikaisiin mielipiteisiin, joiden ajatellaan olevan kerta kaikkiaan todistettu positiiviselta pohjalta; eikä kyse ole ainoastaan yksinkertaisesti evolutionismista sivilisaation historiassa: jopa osa tieteestä alkaa tulla kosketetuksi, jossa tavalla tai toisella, darwinistinen hypoteesi lajien alkuperästä ja ihmisen polveutumisesta eläimistä on jopa tänä päivänä vallalla.
Joten ongelma tulee kohdata kokonaisuudessaan. Tulemme näin ollen mainitsemaan sen, mitä esoteerinen opetus sanoo asiasta, menemättä yksityiskohtiin, jotka veisivät meidät hyvin kauas: sen tuolle puolen, mitä voidaan hyödyllisesti keskustella tässä yhteydessä. Vaikka en pysähdykään tähän, minun tulee korostaa ensimmäisenä, että samalla profaanin tieteen kentällä tänä päivänä ei ole kyse siitä evolutionismista, mitä Darwin julisti omana päivänään. Darwinistinen hypoteesi on sen jälkeen käynyt läpi lukemattomia kritiikkejä, ja aiemmin näkymättömät todelliset ongelmat ovat pakottaneet sen muuttamiseen.
Se missä darwinistisen hypoteesin on osoitettu olevan erityisen heikko, on sen yritys uuttaa lajien monimuotoisuus ympäristön aineelliisten olosuhteiden, luonnollisen valinnan, sekä hankittujen piirteiden perinnöllisen välittämisen lähes automaattisesta leikistä. Vitalistisen näkökulman, mikä varmentaa elinvoimaisten energioiden läsnäolon ja ylenmääräisyyden kaikkien olosuhteiden yläpuolelle, tulee sen sijaan saada suurempi merkitys. Bergson on yksi niistä, jotka ovat tulleet esiin täysin selkeillä tieteellisillä alueilla ja noussut darwinistista evolutionismia vastaan, osoittaen sen riittämättömyyksien kautta vapaan alueen hypoteesille evolutionismista, joka ei ole enää bio-materialistista vaan luovaa laatua.
Samat biologistit ovat joka tapauksessa havainneet, kuinka lajien monimuotoisuus vastustaa kaikkia yrityksiä yksinkertaiseen ja lineaariseen deduktioon – toinen toisesta, kuten Darwin päätteli; he joutuivat myöntämään eräänlaisia ”pseudo-hyppyjä” lajista toiseen siten, että tänä päivänä kaikista suosituin hypoteesi on De Vriesin esittämä, joka vetoaa odottamattomiin ja perustavanlaatuisiin sisäisiin mutaatioihin nimenomaan selittääkseen nuo hyppäykset evolutionismin skeeman sisällä. Tämä on kuitenkin yksi hypoteesi kuten muutkin, mikä on mielenkiintoinen vain sen vaikeuden kautta minkä se kutsuu esiin, ja mikä suuressa määrin on olemassa jopa mutaation enigmaattisen käsitteen esittelyn jälkeen. Huomautan sivumennen, että vaikeus löytää täysin eksaktin vastaavuutensa siinä, mihin fysiikka on viime päivinä törmännyt, kun Planckin quanta -teorian ja Heisenbergin epäsäännöllisyysperiaatteen myötä fysiikka on joutunut pysähtymään ”toiminnan” rajallisten määrien edessä, ollen kykenemätön selittämään ja osoittamaan prosessin jatkuvuutta mikä johtaisi toisesta toiseen.
Sitä paitsi, koska evolutionistinen hypoteesi jatkaa olemistaan biologian kantava voima niin pitkälle kuin sitä onkin muokattu ja uudistettu, on tarpeen tutkia sen yleisiä perusteita. Tiedämme sen vaikuttavan määrän tosiasioita minkä Darwin ja hänen koulukuntansa on kerännyt morfologian, embryologian, paleontologian ja jopa geologian saralla. Kenellekään ei tulisi mieleenkään kiistää näitä tosiasioita. Se mistä sen sijaan on syytä puhua ja osoittaa umpimähkäiseksi tai vähintäänkin yksipuoliseksi, on se tulkinta, jonka kautta darwinismissa nämä tosiasiat muodostuvat todisteiksi, jotka tukevat materialistista evolutionistista käsitettä. Viivyttelemättä menenkin suoraan perustavanlaatuiseen argumenttiin.
Heti sen jälkeen, kun darwinistit olivat onnistuneet osoittamaan muotojen ja rinkien jatkuvuuden, sallien siirtymisen lajista toiseen aina ihmiseen saakka, sen myötä yksi linja on yksinkertaisesti perustettu, eikä kukaan kerro meille mihin suuntaan se on kulkenut. Näin ollen, a priori, jokainen tosiasia, joka on omaksuttu pitämään pystyssä evolutionistista teoriaa, voitaisiin aivan samoin perustein omaksua kannattelemaan täysin päinvastaista teesiä: involuutiota, ei sen enempää eikä vähempää; se, että alemmat lajit ennakoivat korkeampia – on aivan yhtä totta, että ne ovat sen sijaan jälkimmäisen rappeutuneita involuutioita. Keskitasomuotojen olemassaolo (jolloin ne ovat myös välimuotoja) – jotka eivät seuraa ristiinnaimisesta tai valinnasta: sekä muita mahdollisuuksia joita evolutionistit eivät edes harkitse – eivät kerro itsessään mitään siitä, mihin suuntaan marssi on tapahtunut. Tämä on perustavanlaatuinen seikka, ja seuraavaksi katsomme mitä siihen voidaan lisätä.
Aloittakaamme kansoista, joita kutsutaan taantumuksellisiksi heidän mentaliteettinsa ja sivilisaationsa puolesta. Kuka meille kertoo mitään siitä, että ne edustavat nykyisen ihmiskunnan primitiivisiä vaiheita eivätkä vieläkin vanhemman ihmiskunnan involutiivisia muotoja ja jäänteitä? Se tosiasia, että taannehtivat kansat ovat paljon todennäköisemmin katoamassa kuin ”evolvoitumassa”, pitäisi saada meidät hieman reflektoimaan asiaa. Sen lisäksi tulee ottaa harkintaan se, että vieläkin vanhempi ihmiskunta on voinut olla erilainen, siinä määrin etteivät ne jättäneet mitään jälkiä, siinä missä meitä lähempänä olevat sivilisaatiot onnistuivat: jättäen jälkeensä sen sijaan jälkiä nimenomaan niiden rappeutuneista alkuperistä, jotka ovat ainoastaan samaa juurta. Nykyaikaiset etnologiset tutkimukset oletetuista ”primitiiveistä” eivät ole varmentaneet heissä saman mentaliteetin alempaa tasoa, vaan sen sijaan toisen mentaliteetin, toisen sivilisaation. Näistä voidaan integraation kautta tavoittaa vieläkin vanhempi ihmiskunta. Esi-historian nykyaikaiset tutkijat, kuten esim. Frobenius ja Wirth, ovat noudattaneet tätä metodia.
Siirtyen primitiivisestä ihmisestä antropoidiin ja apinaan, ja olettaen, että hyppäykset ovat ylitettävissä, jotka näin ollen tulee tehdä saavuttaakseen muut eläinmuodot muodonmuutosmallien mukaisesti, voimme sanoa täysin saman asian: niin pitkälle, että voimme harkita monet eläinmuodot vieläkin vanhempien ei-eläinmuotojen rappeutumina tai heikentyminä. Meidän näkökulmamme on nimenomaan tämä: ihminen ei polveudu eläimistä, vaan erilaiset eläinlajit juontavat juurensa ihmisestä siinä mielessä kuin nyt yritämme selittää. Pääasiallinen vaikeus minkä tämä näkökulma kohtaa on siinä tosiasiassa, että ihmisen jäljet loppuvat tietyllä geologisella aikakaudella, siinä missä esihistoriallisten eläinten jäljet jatkuvat paljon myöhemmille aikakausille. Mutta tämä sama tosiasia on altis eriäville tulkinnoille, ainakin heille, jotka pystyvät harkitsemaan muodonmuutosten ideaa tarpeen vaatimalla laajuudella: se, että ihmisen mineraaliset jäänteet ovat paljon viimeaikaisempia voi tarkoittaa vain sitä, että ihminen oli viimeinen tulemaan tähän prosessiin tiettyjen involutiivisten aspektien alaisuudessa, jonka kautta on tarkkaan ottaen mahdollista, että ne ovat olemassa fossiileina ja näin ollen nämä jäljet ovat jäljitettävissä.
Väärinymmärrys ”luolamiehistä” ei tule sen ajattelemisesta, että on luonnollista joidenkin jäänteiden löytyminen luolista, koska monista seikoista johtuen niitä ei ole säilynyt muualla.4 Ajatus ihmisen viimeaikaisesta ilmentymisestä maan päällä perustuu samanlaiseen näkemyksen puutteeseen; tietenkään en kysy keneltäkään myöntää ihmisen tippumista taivaalta: on riittävää ylittää ”mineraalinen”, mutta ei aineellista ruumiillisuuden käsitettä; riittää ajatella kehon mahdollisuutta, jonka kaikista fyysisin elementti (mikä nykypäivänä on luusto) oli muodostettu aineksesta, joka ei ollut altis itsesäilytykselle fossilisaation prosessin kauttta – pysytellen välinpitämättömänä sen tosiasian edessä ettei kaikista kaukaisemmilta aikakausilta ole jäänteitä, ja olla kykenevä myöntämään alkuperäisten ihmiskantojen olemassaolo yhtäaikaa kaikkien paljon selkeimpien involuutioprosessien muotojen kanssa, joita edustavat esihistorian varhaisimmat eläimet. Tässä käsitteessä ei ole mitään järjetöntä sinänsä. Analogisesti jokaisella ilmennyksellä on välttämättömyyden vuoksi käänteinen luonne: se mikä on lähimpänä alkuperää, lähempänä sisäisyyttä, lähimpänä keskipistettä, voi olla ainoastaan viimeinen ilmentyäkseen liikkeessä ulkoista kohti; ja esoteerisen opetuksen mukaan keskipisteessä ja alussa on nimenomaan Ihminen.
HUOMAUTUS: se mitä tapahtuu lopuille jokaisessa finalistisessa tapahtumassa: maali, loppu, edeltää ideana kaikkia niitä olosuhteita, jotka ovat tarpeellisia sen aktualisoimiseen, ja todellisuutena se ilmenee viimeisenä, näiden jälkeen.5
Tämä Ihminen ei luonnollisesti vastaa nykypäivän ihmistä: mutta hän vastaa sitä siinä mielessä, että nykyihmistä voidaan pitää primordiaalisen Ihmisen kaikista lähimpänä ilmennyksenä ja kaikista suorimpana perinnöllisenä. Sellaisenaan hän edustaa alkuperää, akselia, siinä missä muut lajit edustavat lateraalisia tai sivuttaisia suuntia, ellei voisi jopa sanoa sivutuotteita. ”EA”:n aikaisemmin käyttämän kuvauksen avulla voin ehkä paremmin viitata siihen, mikä muuten vaatisi pitkän sivupolun konsepteja tullakseen ymmärretyksi.
Kuvitelkaamme jotain hyökkäyksen kaltaista, kuten valloitusta. Joukko tiukasti yhdistyneitä voimia kohtaavat vaaran ja lähestyvät maalia. Seuraa taistelu. Puolustamattomalla etulinjalla jotkut perääntyvät, jotkut etenevät. Vastustus kohdataan, alkaa yhteentörmäys. Imperiumi taipuu. Vain harvat onnistuvat säilyttämään alkuperäisen suunnan – he jättävät taakseen, hajaantuneina, pysähtyneinä, uhrattuina tai hakattuina, suurimman osan niistä, joiden kanssa he olivat yhdessä alunperin. Selviytynyt joukko pitää yhtä ja etenee jälleen: aina taistellen he onnistuvat avaamaan tien, ja viimein tavoittavat sen aseman mikä oli pyrkimyksen määränpää, he valloittavat sen, he pitävät sen, he asettavat oman lippunsa paikoilleen. Kaikissa muissa suunnissa saman tahdon abortoidut, turhautuneet, pidätetyt yritykset jäävät jälkeen tiellä, vailla ulospääsyä.
Tässä tarkoitamme valloituksella nykyaikana hyvin tuntemaamme fyysisen olemassaolon saavuttamista; tarkoitamme, että ne jotka ovat saavuttaneet päämäärän ovat ihmisiä ja muut, jotka voitettiin tai ovat hajautuneet, ovat erinäisiä eläinlajeja. Ihminen, kuten hänet nykypäivänä tunnetaan, edustaa muotoa jossa alkuperäinen ihmisyys säilyy ja joka edelleen on olemassa aineellisissa olosuhteissa, siinä missä eri eläinlajit eivät varmastikaan olleet olemassa samoissa muodoissa kuin ne ilmenevät tänä päivänä, vaan pikemminkin niiden prinsiipeissä, jotka ovat saaneet alkuperänsä biologisesti rappiollisesta erilaistumisesta,6 alkuperäisen suunnan haarautumisista eri suuntiin, jokaisen ilmaistessa yrityksen lopahtamista, hyökkäyksen pysähtymistä siitä mistä ne, jotka ovat ”hajonneet”, ovat eriytyneet, ja jotka ne jättivät itse taakseen.
On mielenkiintoista havaita, että tämäntyyppisiä ideoita on myös esitetty nykykulttuurin laitamilla vailla yhteyttä traditionaaliseen opetukseen. Edgar Dacquén teoksissa [Leben als Symbol, Urwelt, Sage und Menscheit] löytyy esimerkiksi hyvin samanlainen käsitys ja kuvio, joka tekee hyvin selväksi yllä käsitellyn konseptin (kuva 1).
Kuva 1. Esoteerinen Evoluutio
U, siinä missä se kulkee keskeiseen suuntaan, on ihminen kuten tunnemme hänet. A, B, jne. voidaan pitää lähimpinä yrityksinä, eismerkiksi diluuvinen ihminen, antropoidi, apina-ihminen. Alempana ja taaempana ajassa on muita, elementaarisempia ja hajaantuneempia yrityksiä, ilmaantuen ensimmäisinä täysin ”tihentyneinä” olemassaolon muotoina, jotka tiedämme paleontologiasta ja joiden alue laajentuu kuviossa ovaalinmuotoisen linjan tuolle puolen. Yksittäiset poistumispisteet tällä linjalla, mistä sen jälkeen joukko vektoreita ja toissijaisia haarautumia alkaa, edustavat puolestaan jokaisen lajin ”tyyppiä”; ja nämä toissijaiset hajautumat (mitkä ovat kuviossa vektorit U’U, A’A, B’B, F’F jne. suhteessa suuntiin U, A, B, F, jotka myös jatkavat sen vektorin ulkopuolella mikä tulee akselilta) ovat niitä muunnoksia, jonka jokainen laji on käynyt osittaisessa kamppailussaan, adaptaation keskellä, luonnonvalinnassa jne.: tämä on yhtä kuin sanoa, keskellä niitä tekijöitä joihin Darwin halusi redusoida kokonaisuuden. Sen sijaan siirtyminen lajista toiseen ei tapahdu periferialla: siellä ainoastaan hybridit (kuten Z ja Y) voidaan varmentaa, ne joita evolutionistit tulkitsevat väärin ”välimuodoiksi”. ”Siirtyminen” on sen sijaan määrittynyt uudesta haarasta ilmaantumisella, joka haarautuu keskeisestä suunnasta (joka kulkee kohti ihmistä) uuden impulssin päähän, siitä epäonnistumisesta, mikä sitä edeltää.
Tässä vaiheessa voimme ottaa huomioon myös niiden muiden tosiasioiden todellisen merkityksen, jotka vaikuttaisivat todistavan evolutionismin, kiteytettynä siinä ideassa, että yksilönkehitys (ontogenia) toistaa lajinkehitystä (phylogenia). Se, että ihminen kehittyy alkiosta erilaisten vaiheiden kautta, joilla on tietty yhdennäköisyys eläinmuotojen kanssa, tarkoittaa meidän näkökulmastamme vain tätä: sitä, että jokainen ihminen lyhytaikaisesti ja jäljittäen sisältää ne yritykset, joiden mahdollisuudet olivat olemassa alkuperäisessä kannassa: mutta jäljittäen ne nimenomaan alkuperäisen impulssin pohjalta, mikä menee kaikkien niiden tuolle puolen; mikä on tietysti täysin itsestäänselvää, niin kauan kuin jokainen sikiö, mikä abortoidaan missä tahansa vaiheessa pysyy aina ainoastaan ihmissikiönä eikä kalana tai jonain muuna lajina.
Hyvin erityisessä mielessä – joka ei ole aineellinen eikä validi biologiseen harkintaan – voidaan sanoa, että siinä määrin kuin keskilinja U → U kulkee erilaisten eläimellisyyden alkuperien kautta, niin ihminen, ennen kuin hän ilmeni nykyisessä muodossa maailmassa, eli eläinmuotojen hierarkiassa. Lisäksi kyse ei ole mistään niistä maallista ja historiallista ihmistä edeltävistä eläinmuodoista: sen sijaan kyse on siitä, mikä vastaa muinaisten mysteeriperinteiden ”pyhiä eläimiä”. Näiden ”eläinten” kulteissa, jotka jälleen löydetään involutiivisessa ja rajatussa muodossaan usein primitiivisten kansojen parista, joka peittää tämän tiedon, tämän oleellisuuden, ollen suhteessa olemassaolon muihin tiloihin tai tasoihin. Pyhät eläimet ovat elämänvoimia, jotka muodostivat osan primordiaalista ihmistä, ja joista ihminen eriytyi mennäkseen tuolle puolen; ne eivät ole yksittäisiä eläimiä vaan ”joukkosieluja”, daemoneja, joiden keho on tietyn eläinlajin koko elämä – ja jokainen, ylimaailmallinen kokemus, käytettynä loppuun ja hylättynä tietyntyyppisen katarsiksen tai puhdistumisen kautta. Mutta kuten sanoin, alunperin ne olivat osia yleismaailmallisesta ihmisestä, ja maallinen ihminen oli kaikista suorin ilmaisu alkuperästä; suhteet, salainen vastaavuus, säilyy: se joita esoterismi käsittelee merkiten ihmiskehon haaroja, funktioita ja energioita eläinradan merkkeinä tai muina vastaavina.
Ylläoleva kuva vastaa enemmän tai vähemmän haarautuneen puun mallia, mikä tulisi käsittää, ulkoisessa osassaan, jatkuvana ekspansion ja palaamisen liikkeenä, samankaltaisena sydämen lyömisen kanssa: niin että osoittaakseen jokaisen lajin yksilöiden ilmaantumisen ja näiden takaisinsulautumisen alkuperäisiin kantoihin joihin ne kuuluvat, ja joissa pimeä tahto on säilynyt, mikä jatkaa sokeasti ilmentymistään niissä umpikujaan johtavissa yrityksissä, mitkä sen muodostavat.
Ja aivan kuten jokainen näistä yrityksistä muodostaa vähemmän tekijän poikkeavuudessa ja hajautumisessa, lähentymisen sen keskeisen tahdon kanssa, mikä saavuttaa todentumisensa vain ihmisessä; samalla tavalla ihmisyys itsessään on loputon toistuminen yrityksiä ja lähentymisiä mikä saavuttaa täydellisen tyypin todentumisen vain hyvin harvoissa ihmisissä. Tietyllä tapaa aikaisemmassa esimerkissä ilmaistu taistelu on edelleen auki: jos ihminen edustaa vähintäänkin maan päällä viimeisintä valloitettua asemaa, kaikista edistyneintä asemaa on hyvin hankalaa säilyttää. Ajelehtijat, langenneet, hylätyt – he jotka ovat eläimellisten intohimojen valloittamia, ovat uudelleen vedetty sisään ja uudelleen hajaannetettuja voimiin, jotka tuovat heidät takaisin, niiden kontaktien kautta eläimellisyyden salaisiin voimiin – ovat lukemattomia. Sielunvaelluksen (metempsykoosi) oppi tulee tässä peliin oikeassa valossaan. Se on totta siinä mielessä, että involutiivisen prosessin mahdollisuus on todellinen, missä ei ole – kuten rahvaanomaisessa tulkinnassa – ihmissielun siirtymistä yksilöllisen eläimen ruumiiseen: mutta on sen sijaan sielun takaisinsulautuminen siihen olemukseen tai arkkityyppiin, mikä muodostaa tiettyyn lajiin syntyneen eläimen muodon, jonka salainen suunta on samankaltainen kuin se, mikä ruokki tällaisen ihmisen koko elämää.
[Muistuttaen siitä mitä on sanottu monta kertaa näillä sivuilla], voimme edelleen ajatella, että myös erossa tällaisten ihmisten ”uhraamista” ”pyhille eläimille”, myös muita mahdollisuuksia ja takaisinsulautumisen paikkoja on olemassa. Yleensä ottaen, siinä määrin missä ihmiselämä vastaanottaa kollektiivisia vaikutteita, viittaa samoin takaisinsulautumiseen ja takaisinpalaamiseen ihmiskunnan matriisiin, yksilön toimiessa materiaalina muille yrityksille, muille iskuille, jotka voivat enemmän tai vähemmän tapahtua kohteen keskuksessa.
Tässä mielessä monta seikkaa voitaisiin sanoa selkiyttämään esoteerista näkökulmaa ehdonalaisesta kuolemattomuudesta ja reinkarnaatiosta, jos ei muuten niin tulkitakseen ilmiötä oikein, kuten tietyt ”periytymät”, jotka – annan tässä pikaisen näkemyksen – eivät ole perustana siirtymässä yksilöstä toiseen, vaan sen sijaan tietyntyyppisessä ”tavassa”, joka napataan tietyn kannan ”geniuksesta” tai ”maneksesta”: mistä jokainen yksilö, joka siihen on yhtynyt, tuo mukanaan enimmillään tietyn luonteenomaisen piirteen, joka viittaa takaisin kollektiiviseen vaikutukseen.
Ehkäpä annan itselleni mahdollisuuden lisätä jotain tähän. Lopetan tämän tekstin mainitsemalla, että Aristoteelis-skolastinen terminologia, missä ”genus” on aines ja ”yksilö” on muoto – mitä enemmän on individuaatiota, sitä enemmän on muotoa ja täydellisyyttä – on se, joka parhaiten heijastaa ideaamme. Kaikki elämässä mikä on edelleen kollektiivista, osoittaa kuinka paljon ihmisessä on edelleen jotain mikä on saavuttamatonta. Erottaen itsensä kaikesta mikä ei ole häntä itseään, yksilöityen absoluuttisesti olemasta vain minä itse ja vain minä itse, ihminen menee uudelleensyntymän kohtalon tuolle puolen, koska hän saavuttaa juuri tuon uudelleensyntymän päämäärän. Ilman edelleen jatkuvia vaihteluja ja vinoutumia hän tällöin ruumiillistaa [ylläolevan kuvan] keskeisen vektorin eikä hänellä ole enää ”enempiä daemoneja”, tehden yhden ainoan asian maan päällä ”ideallaan” ja ”Nimellään”.
1 ”Alisen logiikka” viitannee erilaisiliin alitajuisiin vaikutuksiin, jotka voidaan nähdä joko psykologian kannalta tai kuten esoteria asian näkee, erilaisina olennollisuuksina, joilla on vaikutuksensa ihmisen mieleen ja tämän näkemyksiin.
2 Julius Evola & The UR Group, Introduction to Magic, osa 2, kappale 2.
3 Ilmeisesti myös teoksessa Introduction to Magic. Lause on laitettu hakasulkeisiin, koska harva lienee lukenut kyseistä tekstiä.
4 ”Todistavatko Devonin luolista löydetyt jäännökset ettei samaan aikaan tuolloin ollut kansoja, jotka olivat korkealle kehittyneitä? Kun maan nykyinen populaatio on kadonnut ja jokin kaukaisen tulevaisuuden ”tulevaan rotuun” kuuluva arkeologi kaivaa esiin tuon tai toisen intialaisen tai Andaman saaren heimon kotitalouden tuotteita, onko hän oikeutettu päättelemään, että 19. vuosisadan ihmiskunta oli ’vasta nousemassa kivikaudelta’?” – H.P. Blavatsky, Salainen Oppi, osa 2, sivu 722
5 Tämä voi olla yksi esoteerinen tulkinta evankeliumin lausahdukselle: ”Näin ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäiseksi.” – Matt. 20, 16.
6 Itse ymmärrän tämän nk. geneettisen sekvenssin hajaantumisena ja rappioitumisena alkuperäisestä harmonian tilasta, joka voi mahdollisesti olla myös kaikkien perinnöllisten sairauksien perimmäinen syytekijä, jolla on juurensa ihmiskunnan yhteisessä karmassa.
Sanan Mahti 
Jätä kommentti