Esipuhe
J.R.R. Tolkien ei liene kaipaa sen kummempia esittelyjä sen paremmin esoterian kuin fantasiankaan ystäville. Oxfordin professorina toiminut ja nk. Inkling -ryhmään kuulunut Tolkien kehitti aikanaan suurteoksensa ’Taru Sormusten Herrasta’ ympärille kokonaisen mytologian ja oman kielensä, joka sai huomattavia vaikutteita mm. pohjolan perinteisestä esoteriasta ja mythoksesta, jonka hän yhdisti suorastaan nerokkaalla tavalla esoteeriseen katolilaiseen perinteeseen sekä muihin maailman henkisiin ja esoteerisiin perinteisiin, joiden on perinteisessä ajattelussa nähty olevan primordiaalisen perinteen jatkajia eri muodoissaan.
On mm. hyvin tunnettua, että haltiakieli perustuu muinais-suomeen ja Gandalfin henkilöhahmo on saanut merkittäviä vaikutteita myös meille Taivaanmaljassa olennaisista kolmesta jumal-olennosta – Kristuksesta, Väinämöisestä ja Odinista, jotka ovat omalla tavallaan kaikki Logoksen ja Sanan Mahdin edustajia. Tolkienin mythoksen tutkailu perinteisen esoterian valossa sopiikin mainiosti Taivaanmaljan kristo-pakanalliseen eetokseen, joka linkittyy ”kerettiläiseen” Graalin traditioon hyvin olennaisella tavalla.
Löysin tämän kyseisen tekstin Joscelyn Godwinilta jo vuosia sitten Hermetic.com -sivustolta, ja olin jo tällöin aikeissa kääntää tekstin silloisille internet -sivuilleni, mutta idea jäi kuitenin hautumaan tällöin ja odottamaan oikeaa aikaansa. Sain ajatuksen uudestaan päähäni lähiaikoina, ja löydettyäni tekstin edelleen linjoilta päätin tarttua tuumasta toimeen. Tarjoan tässä tekstissä valistuneen näkökulman Tolkienin teoksiin ja hänen mythokseensa joidenkin kommenttien kera. Toivon mukaan lukija saa tekstistä inspiraatiota tutkia enemmän niin Tolkienia kuin pohjoismaista esoteriaakin – puhumattakaan perinteisestä hengellisestä ajattelusta ja primordiaalisesta perinteestä.
* * * * *
Vaikka Tolkien asuikin kaksi korttelia kodistani Oxfordissa, en ollut koskaan kuullut hänestä ennen kuin kanssa-opiskelijani James Webb (teosten Pako Järjestä, Okkulttinen Herätys sekä Harmoninen Ympyrä tekijä) lainasi minulle hänen teoksensa ’Taru Sormusten Herrasta’. 1970 -luvulla opetin kurssia, jonka nimi oli ”Tolkien, Wagner ja Jung”. Pian tämän jälkeen Tolkien katosi kampus-kulttuurista ennen kuin Peter Jacksonin nerous toi hänet uudestaan takaisin kaikelle kansalle.
Ihmisten lakatessa uskomasta yli-aistilliseen todellisuuten ja ja tämän normalisoituessa, ja milloin auktoriteetit yli-aistilliseen ovat niinkin ristiriitaisia ja tietämättömiä kuin nykyisessä sivilisaatiossa, totuudet, jotka kuuluvat koko ihmiskunnalle – perenniaalinen Viisaus – tulee löytää uusia teitä ihmisten sydämiin ja mieliin. Kaikeksi onneksi he, jotka ovat syntyneet länsimaiseen sivilisaatioon eivät ole tulleet täysin hylätyiksi heidän toimestaan, joilla on mielessä koko ihmisrodun kasvatus – opetuksen alkuperäisessä mielessä, joka merkitsee jokaisessa ihmisessä olevan viisauden uuttamista esille. Kuten niin suuri osa hyvästä opetuksesta, heidän työnsä voi tapahtua alitajuisesti sen vaikutusten olematta kuitenkaan sen vähäisempää:1 pikemminkin päinvastoin, sillä yhteiskunta ja kasvatus ovat imeyttäneet monet ihmiset niin voimakkaasti nykyaikaisilla ennakkoluuloilla, että perinteisen viisauden tietoinen tutkiminen on heille lähes käsittämätöntä heresiaa. Tällaisissa tapauksissa Taiteet ottavat joskus opettavaisen, jopa initiatorisen roolin. Jokainen ei kuitenkaan ole tietoinen esimerkiksi siitä, että tunnettu runous, musiikki ja maalaustaide ruumiillistaa puhtaan mystiikan elementtejä – enkä tarkoita mystiikkaa kriittisellä tavalla, vaan jotain sellaista mikä on kirjaimellisesti ja kokemuksellisesti totta. Mutta näiden ja muiden taiteiden kautta liberaalisti kasvatettu länsimainen ihminen, niin profaaneja kuin tämän tietoiset uskomukset saattavatkin olla, on vastaanottanut itse asiassa subliminaalista opetusta asioissa, jotka voivat hämmästyttää häntä. Shakespearin draamat ovat esitelleet hänet aivan tiedostamatta Hermeettiseen Traditioon. Klassisessa arkkitehtuurissa hänen sielunsa on kokenut Jumalalliset Mittasuhteet ja geometrian, joka on ilmentyneen maailmankaikkeuden taustalla. Ranskalaiset Impressionistit ovat opettaneet hänelle jotain Valon Metafysiikasta sekä mysteeristä, joka on koko ulkoisen maailman havainnoinnin taustalla. Musiikki on avannut hänelle uusia ulottuvuuksia aikaan ja paikkaan; ja suurten eeposten sekä fantasioiden toissijaisissa maailmoissa hän on oppinut jotain käsitteestä ’cosmoi’, jotka saattavat hyvinkin olla lähempänä totuutta kuin hänen jokapäiväinen kokemuksensa ja pinnalliset vakaumuksensa.
Primordiaalisen Perinteen ollessa juurtunut metafyysiseen, otti tämä irrationaalisen, näkymättömän, esoteerisen ja okkulttisen myös itsestäänselvyytenä; tarjotessa näiden avulla keinot tyydyttävään suhteeseem symbolismin ja rituaalin avulla. Perinteisen sivilisaation Taiteet, ollessa aikanamme niin elävästi uudelleenluodut A.K. Coomaraswamyn ja Eric Gillin kirjoituksissa, pitivät aina jotain symbolista ja ritualistista sisällään; ja sama voitaisiin sanoa perinteisistä käsitöistä, tieteistä, ja jopa todellisesta elämästä, mainitakseni neljä jaottelua joiden erottelu on puhtaasti nykyaikainen ilmiö. Jokaisen ihmisluovuuden muoto oli tunnustettu käyttövälineenä arkkityyppisten totuuksien symboliseen ruumiillistumaan, mitkä ihmisen luovuus pystyi asettamaan nöyrään materiaan kuvilla, äänimuodoilla, väreillä, kivillä tai seremonioilla. Taiteilija työskenteli harmoniassa yhteiskunnan kanssa ja omilla lahjoillaan ja kohtalollaan, tyytyväisenä ilmaisemaan universaalia Totuutta ja Kauneutta kanssaeläjiensä hyödyksi. Tällä ei ollut tarvetta innovaatioon tai egon ilmaisuun: sillä mikä voisi olla uutta, mikä persoonallista – Arkkityypeissä? Perinteinen työntekijä imitoi parhaita mestareita, muodosteli uudelleen taidoillaan perinteisiä malleja, ja antoi yhteiskunnalle sen mitä tämä sekä halusi että tarvitsi.
On näin ollen seurauksenomaisesti ainoastaan post-perinteisessä maailmassa, että taiteilijan on tullut ottaa Ulkopuolisen ylevä rooli. Pelkkä havainto taiteilijoista kotonaan aikamme kollektiivisten arvojen kanssa on naurettava: se nostaa esiin, parhaimmillaan, visioita valtavista muraaleista Työläisten Palatseissa tai televisio-esiintyjistä Valkoisessa Talossa. Tämä johtuu siitä, että kollektiiviset arvot eivät ole enää sopiva aihe ihmisen luovuudelle. Todellisen taiteilijan paikka maailmassa, joka on julkisesti niin mielipuolinen kuin omamme, voi olla vain kapinallisen, ylenmääräisen tai salaisen, muistuttaen heidän aisteilleen heidät, jotka kuulevat, lukevat tai näkevät.
Näin saavumme Tolkienin äärelle, tuon Oxfordin professorin, kuka vapaa-ajallaan kirjoitti yhden Vesimiehen Ajan suurista manifesteista. Tiesikö hän Silmarillionin tai Sormusten Herran olevan täynnä perinteistä viisautta ja esooterista tietoa? Oliko hän yhtä tietäväinen kuin Dante tai Blake, vai oliko hän yksi puhujista, kuten voimme olettaa Shakespearin olevan? Jätän vastauksen hänen elämänkertansa kirjoittajilleen: asialla ei ole niin väliä. Kysymykset vaikutteista tai intentionaalisuudesta ovat kiehtovia, tosi asiassa olennaisia mikäli kokonaiskuva aiheesta on nouseva esiin, mutta ne ovat jossain määrin ylityöstettyjä modernin skolastiikan taholta, jonka yksi suurimmista puutteista on vertikaalisen tason puute lähteiden jäljittämisessä. Se mikä todella merkitsee on Tolkienin fiktiossa esiintuotu kosminen maailmankuva ja sen sen hämmästyttävä yhteensopivuus Primordiaalisen Perinteen kanssa, ja että hänen teostensa suuren suosion kautta miljoonien lukijoiden sielut ovat tulleet kosketuksiin tiettyjen universsalien totuuksien kanssa. Mikäli tämä on eskapistista kirjallisuutta, on tämä ainoastaan pako valheellisesta johonkin sellaiseen, mikä lähestyy todellista. Seuraavana esitän ainoastaan joitakin esimerkkejä, millä tavoin Tolkien on ruumiillistanut tämän muinaisen viisauden. Kaikki näistä asioista ansaitsisi oman tekstinsä; ja epäilemättä näitä tekstejä tullaan vielä joku päivä kirjoittamaan.
Hänen epiikkansa alkaa kuten kuuluukin, kaikkien aikojen Alusta (Silmarillion, Lontoo, 1977, s. 15; tästedes S). Eru tai Ilúvatar on Yksi, jonka Mieli pitää sisällään kaiken sekä ilmenneen että ei-ilmenneen. Hän ei ole Absoluutti – ei Brahma Nirguna, tai Ain Soph, tai Kolmasti Tuntematon Pimeys – vaan ylivertainen Jumaluus aktiivisessa muodossaan: Brahma Saguna; Eheieh: universaali Mieli. Tämä käy ilmi siitä, että hän emanoi Ainurin, ’ajatuksensa jälkeläisen’. Ainur, jota Ilúvatar ohjastaa, ja joka tekee hänet iloiseksi laulullaan ovat Demiurgisia Voimia (kutsuttuna nykyisin arkkienkeleiksi tai jumaliksi, riippuen yksilön perinteestä) joiden harteilla on Universumin luominen, niin muodottoman kuin muodostuneenkin.
Tolkien ei ole missään nimessä ensimmäinen kuvaamaan Luomista äänen tai laulun tavoin. Tämä on hyvin laajalle levinnyt metafora, joka löytyy kaikista teologioista luovan Sanan tai järjestävän Logoksen nimellä, ja toisaalta kuvassa Sfäärien Musiikista. Tolkien muistuttaa meitä renessanssin spekulatiivisen musiikin teoreetikoista (Fludd, Kepler, Kircher jne.) samaistamalla Pahuuden epähamorniaan, minkä avulla kosminen musiikki rikastuu: sillä taitava säveltäjä tietää kuinka sovittaa dissonanssi konsonanssiin, ja näin ollen Ilúvatar saa Melkorin aiheuttamista pahoista intentioista vieläkin suurempia harmonioita Jumalallisessa Mielessä (S, s. 17). Tämä pahuuden selostus, joka on hankala hyväksyä yksilön kärsiessä siitä, on joka tapauksessa ainoa älyllisesti esoteristien hyväksymä. Intialainen tietäjä Ramakhrisna, kun hänen oppilaansa kysyi miksi Jumala sallii pahuuden, vastasi hämmentävästi: ”juonen sakeuttamiseksi!”
Luomisen neljä vaihetta Silmarillionissa on hyvin harmoniassa esoteerisen kosmogonian kanssa. Yhden ensimmäinen teko oli Rakentajien emanaatio – Ainur. Toiseksi, heidän musiikissaan seurasi idea mahdollisesta kosmoksesta, tullen luoduksi heidän omien luontojensa ja rajoitteidensa kautta, Ilúvatarin itsensä merkitsemänä alkuna ja marssitahtina (S, s. 17). Kolmantena tuli visio missä Ainur havaitsi maailman, minkä heidän musiikkinsa oli tehnyt: vielä ilmenemätön maailma, ’sillä Suuri Musiikki oli laitettu kasvamaan ja kukoistamaan ajatuksessa Ajattomissa Halleissa, ja Visio oli ainoastaan esinäytös (S, s. 20). Neljäntenä Ilúvatar itse antoi substanssin ideaalille, joka johti ”Eä:ään, Maailmaan joka On”, missä Ainurin tuli jälleen työskennellä. Emmekö löydä tästä neljä olemassaolon tasoa: Arkkityyppinen, Älyllinen, Kuvitteellinen ja Fysikaalinen; tai vastavuoroisesti, Kabbalan Neljä Maailmaa: Atziluth, missä Jumaluuden arkkityypit tai aspektit lepäävät; Briah, missä sijaitsevat Arkkienkelit ja heidän ’musiikilliset’ emanaationsa; ’visionaaristen’ luomisten Yetzirah; fysikaalisen muodon Assiah?
Uskollisina heidän tarkoitusperiensä kanssa, realisoidakseen visionsa Ajassa ja Aineessa, jotkut Ainureista laskeutuivat Maahan, jossa heitä kutsuttiin tästedes Valareiksi. Erossa heistä Ilúvatar oli luonut suoraan omat Lapsensa, Ihmiset ja Haltiat, joiden lopullista kohtaloa edes Ainur eivät tienneet (S, s. 18). Vertaa tätä Gnostilaiseen kosmogoniaan, jonka mukaisesti Ylivertainen Jumala teki Ihmisen olennaisesti jumalalliseksi olennoksi, asettaen tämän kuitenkin näennäisesti Aeonien – tai Ainurin – alapuolelle joiden tehtäväksi fysikaalinen luominen ja kaitseminen asetettiin. Melkor, Paha, joka kateellisena halusi saada tahtonsa alle sekä Haltiat että Ihmiset (S, s. 18), hylkäsi tämän järjestelyn, kuten Saatana islamilaisessa opetuksessa, joka kieltäytyi osoittamaan kunnioitusta Aatamille. Valar itse, jotka ovat halutessaan kykeneviä ottamaan ihmisen muodon (S, s. 21), muistuttavat Genesiksen Demiurgia, antropomorfista Herra Jumalaa, joka käyskentelee Puutarhassa ja asettaa sääntöjä Aatamille ja Eevalle. Olemme näissä kronikoissa hyvin gnostilaisessa ilmapiirissä.
Valareilla, kuten joillakin gnostilaisilla Aioneilla, on myös Kuningattarensa, joita hindulaisessa teologiassa kutsuttaisiin heidän Shakteikseen, luoviksi voimiksi joiden kautta he toimivat. Heitä alempana on Maiar, jotka harvoin ilmentyvät näkyvässä muodossa (S, s. 30). Tässä ovat ylimmät linkit Olemuksen Suuressa Ketjussa: Yhdestä aina Jumaliin ja Jumalattariin, vai sanoisimmeko, enkeleihin? Maiarin alapuolella (kuitenkin jollain mystisellä tavalla ylivertaisina näille) tulevat Ihmiset ja Haltiat, joista korkeimmat ovat jumalankaltaisia, ja alimmat hieman enemmän kuin petoja. Demiurgisina luotuina seuraavat Kääpiöt, jotka ovat Aulën luotuja, joka on puolestaan yksi Ainureista, muistuttaen klassista Vulcania (S, ss. 27, 43). Näiden alapuolella ovat eläimet, kasvit ja kivet, jotka ovat alimpina Suuressa Linkissä, mutta jotka huolimatta nöyrästä asemastaan osoittavat olevansa kaikkea muuta kuin kuollutta ainesta. Tämänkaltainen olentojen hierarkia tai olemuksen tasot on universaali postulaatti perinteisessä kosmoksessa, aivan kuten on Ihmisen keskeinen asema Suuressa Ketjussa.
Mitä tulee planeettoihin, mainitsen ainoastaan, että Maan luominen, aivan kuten Genesiksessä, edelsi Kuun ja Auringon luomista (S, s. 99). Kuu asetettiin ensin, Aurinko pian tämän jälkeen, ja molempia ohjasi Maiarit: planetaariset älyt jotka ovat tunnustettu lähes kaikissa perinteisissä kosmologioissa. Planeetta Venus ilmeni paljon myöhemmin (S, s. 250), mikä miellyttää ainoastaan Velikovskiansisteja.
Tolkien laittaa Ihmiselle uniikin aseman ja suhteen kuoleman kanssa, mikä näyttäisi löytävän läheisimmän kaikunsa Buddhalaisuudesta. Kaikista Universumin olennoista, buddhalaisen doktriinin mukaan, ainoastaan Ihminen voi saavuttaa Valaistumisen ja lopullisen vapahtuksen Olemassaolon Pyörästä. Jopa pitkäikäiset Jumalat, jotka lepäilevät autuudessa suuria aikoja, täytyy lopulta laskeutua ja ottaa ihmis-inkarnaatioita tullakseen valaistuneiksi, tai tämän sijaan heidän tulee syntyä uudelleen Pyörään alemmissa ja jopa helvetinomaisissa tiloissa. Ilúvatarin päättäessä luoda Ihminen, hän lupasi antaa heille uuden lahjan: ”Näin ollen hän tahtoi, että Ihmisten sydämet tulisi etsiä maailman tuolle puolen ja olla löytämättä lepoa siitä; mutta samanaikaisesti heillä tulisi olla hyve muotoilla elämänsä maailman voimissa ja sattumissa Ainurin musiikin tuolla puolen, mikä on kaikkien muiden asioiden kohtalo” (S, s. 41). ’Tämän vapauden lahjan ansiosta Ihmisten lapset ovat maailmassa elossa ainoastaan lyhyen ajan, eivätkä ole sitoutuneita siihen, ja he poistuvat pian, siinä missä Haltiat eivät tunne kohtalonaan Kuolemaa, Ilúvatarin lahjaa, mitä Ajan kulkiessa eteenpäin jopa Voimat tulevat kadehtimaan.’ (S, s. 42).
Tämä kuoleman lahja, mikä on mysteerillään ja olemuksessaan ylivertainen jopa Ainun mielikuvitukseen, viittaa jopa mahdollisuuteen tuoda ylivertainen vapahdus tullessaan. ’jotkut sanovat’, myöhemmässä kappaleessa, että Ihmiset menevät kuollessan ’Mandoksen halleihin’ (plutonisen Ainun, Namon, olinpaikkaan); mutta heidän odotuspaikkansa siellä ei ole Haltioiden, ja Mandor Ilúvatarin alaisuudessa Manvëa lukuunottamatta tietää mihin he menevät rekollektion ajan jälkeen noihin hiljaisiin halleihin Ulkoisen Meren vierellä. Kukaan ei ole koskaan palannut kuoleman halleista (S, ss. 104-05). Kieli, mitä Tolkien käyttää näistä halleista muistuttaa katolilaista Kiirastulta, ja koko ihmisten kuolemanjälkeinen kohtalo, kuten hän sen esittää, voitaisiin nähdä heijastuksena katolilaisesta näkökulmasta. Paljon riippuisi siitä kuinka tarkalleen ottaen sympaattinen kriitikko itse sovitti yhteen länsimaiset ja itämaiset opit tästä asiasta, olettaen, että yksi ainoa perinne ja totuus on kaikkien näiden taustalla.
Haltiat, kuten Ihmiset, ovat samanikäisiä Maan kanssa (S, s. 42). Heidän lopullista kohtaloaan ei ole myöskään paljastettu, mutta herää epäilys, että se on sama kuin Ihmisten. He voivat jättää Maan mennäkseen Mandoksen Halleihin mikäli heidän ruumiinsa tuhoutuvat tai mikäli he ovat erityisen väsyneitä maailmaan, mutta he kykenevät palaamaan takaisin (S, s. 42). Kukaan ei voi olla miettimättä, mikä on Hobittien kuolemanjälkeinen kohtalo, ja mikäli Frodon ottaessa suunnan kohti Länttä ei olisi hänen lopullinen uhrauksensa, aivan kuten Boddhisattvan lupaus, sitoen hänet maailmaan niin kauan kuin sen on tarkoitus kestää.
Laulusta esiinnoussut kosmos ja tämän jälkeen Ainurin rakentama, on ainoa mahdollinen maailma, ja sillä on tietty loppu. On tehty viittaus kerta kaikkiaan Ainurin Toiseen Musiikkiin (S, s. 42) johon Ihmiset tulevat liittymään; voisiko tämä olla ’Uusi Taivas ja Uusi Maa’? Viittaus näyttäisi olevan jatkuviin luomisiin, samankaltaisena hindu-opin manvantaroihin: suuriin sykleihin joiden jälkeen kaikki palaa pralayaan, ei-ilmentyneeseen. Tällaisissa aikakausissa Puranat laskevat hienovaraisen hierarkian syklejä syklien sisällä, jonka periaate myös ilmenee Tolkienin kirjoissa erilaisina Maailman Aikoina. Hänellä on syklinen historiakäsityksensä – tosin jokaisessa pyörän pyörähtämisessä aika vaikuttaisi olevan lineaarinen ja edistyksellinen. Ensimmäinen Aika loppui Melkorin syrjäyttämisellä hänen inkarnoituneessa muodossaan Morgothina; Toinen Aika loppuu Númenorin lankeamisena ja Morgothin vasallin Sauronin ensimmäisenä hajaannuksena; kolmas Frodon Tehtävän loppuunsaattamisena; ja neljännessä sinun ja minun annetaan ymmärtää elävämme parhaillaan.
Jokainen manvantara jaetaan puraanisessa systeemissä neljään Aikaan: Satya Yuga, Treta Yuga, Dvapara Yuga ja Kali Yuga. Kreikkalaiset käyttivät enemmän evokatiivisia nimiä Kulta-Aika, Hopea-Aika, Pronssi-Aika ja Rauta-Aika. Molemmat mytologiat viittaavat Maan pyhyyteen ja miellyttävyyteen ja sen asukit ovat huipussaan Kultaisella Ajalla, minkä jälkeen he lankeavat kiihtyvällä nopeudella aina Rauta-Aikaan saakka, joka on lyhyin ja kaikista kurjin, ja minkä aikana ihmisen elinikä, suhteellisesti lyhentyneenä, on sotien, ruttojen, nälänhätien ja kaikkien muiden riivaama, jonka epäpyhyys tuo planeetan ylle. Sitten kaikista pimeimmällä hetkellä tulee Apokatastasis ja Kulta-Aika palaa jälleen takaisin. Kaikki Tolkienin kirjoissa esitetyt aikakaudet todentavat pahuuden kasvun, mikä johtaa veriseen taisteluun, ja minkä jälkeen rauhan ja rikakuden aikakausi seuraa. Sormusten Herran viimeiset kappaleet todellakin vaikuttavat tuovan esiin uuden Kulta-Ajan. Mutta tietenkään pahuutta ei koskaan voiteta ikuisiksi ajoiksi: nämä kataklysmit merkitsevät epäharmonian periodista resoluutiota väliaikaiseksi harmoniaksi. Ainoastaan täysin manvantaran lopussa kaikki konflikti päättyy, mutta kuinka tämä tuleekaan tapahtumaan, sitä ei edes Ainur voi tietää.
Okkulttisella esi-historialla, joka kehittää perinnettä eteenpäin, on ollut paljon sanottavanaan Maan aikaisemmista aikakausista, jolle se esittää kataklysmisen eikä hiljattaisen evolutionäärisen tavan. Morgothin lankeamista Ensimmäisen Ajan lopussa (S, s. 252) seurasi maanpäälliset järkytykset ja Sirionin Joen katoaminen; seuraavalla Ajalla merestä nousi Númenorin maa Edainin olinpaikkana Valarin kuolettoman maan ja Keski-Maan välissä (S, s. 260). Kuullessamme myöhemmin Númenorin tulvasta (S, s. 281), meitä tulee tuskin muistuttaa, että Eldarin kielellä sen nimitys on ’Atalantë’ (S, s. 281) muistaaksemme Atlantiksen legendan: maantieteellinen sijainti on sama, aivan kuten kataklysmin syy – sen asukkien korruptio ja hybris. Perinteisiä auktoriteetteja nimeämättä, on olemassa vain vähän okkulttisten näkijöiden paljastuksia, jotka nauttivat yhtä paljon konsensusta kuin Atlanttinen sivilisaatio: sen huipun valtaisa loisto; jako Vasemman Käden Tien ja Oikean Käden Tien seuraajien välillä; sen valittujen pako heidän muodostellessaan kolonioita ja ennen pitkää uusia sivilisaatioita maanosissa Itään ja Länteen tuomitusta saaresta; viimeisten Atlantiksen saarten tuhoutuminen tulvien kautta, kuten Platon nämä kirjasi ylös. Kaikki nämä ovat läheisesti heijastettuja Tolkienin kuvauksessa Númenorista. Tämän lisäksi hän kuvaa kuinka Numenorilaiset saapuivat Keski-Maahan tuoden ihmisille lahjoja, jotka täällä asuivat pimentyneissä olosuhteissa. He toivat viljaa ja viiniä, opettivat käsityötaitoja ja erilaisia kykyjä, ja heidän uudet alamaisensa kunnioittivat korkeiden Meri-kuninkaiden muistoa, ja heidän lähdettyään kutsuivat näitä jumaliksi, toivoen heidän paluutaan (S, s. 263). Samalla tavoin okkulttinen perimätieto esittää, että ihmis-jumalat Manu, Osiris ja Quetzalcoatl olivat atlantislaisia, jotka saapuivat Himalajalle, Egyptiin ja Meksikoon, tuoden mukanaan lahjoja näiden asukeille, ja joita myöhemmin jumaloitiin yleisessä muistissa.
Numenorilaisten korruptio on Tolkienin kuvaamana esitetty seuranneen asteittain heidän Kuoleman Lahjan hylkäämisestä, joka johti muumioimisen harjoittamiseen (S, s. 266), ’Pimeyden palvonnasta’ seuraten (S, s. 272) aina saatanallisen Kuun Temppelin institutionalisoimiseen ja sen ihmisuhreihin (S, s. 273). Oli Tolkien uuttanut Numenorilaisen episodin Blavatskyn ja Steinerin lukemisesta tai ei, hänen kuvauksensa on yhtäpitävä niin ulkoisissa linjoissaan kuin yksityiskohdissaankin heidän kanssaan.
Post-Atlanttisen ajan kuluessa Ihminen on tullut entistä vähemmän sensitiiviseksi Maan aineettomien asukkien olemassoloon, joka on johtanut selvänäköisten kykyjen menettämiseen, jotka aiemmin mahdollistivat tälle tiedon ja kanssakäymisen elementaalien ja luonnonhenkien kanssa, jotka voimme hyvin samaistaa Tolkienin Haltioihin. Tässä mielessä me todellakin elämme Ihmisen Ajalla. Mutta jotkut Tolkienin Kolmannen Aikakauden asukit edelleen omaavat tietyn yli-aistillisen näkemyskyvyn liittyen tiettyihin atavistisiin, tai puhtaampiin, aikamme rotuihin; ja kaikille hänen hahmoilleen, niin hyvässä kuin pahassakin, Magia on elämän fakta, vaikkakin harvinainen sellainen. Yliluonnollinen maailma käy heidän ylleen profeetallisissa ja telepaattisissa unissa, visioissa, synkronistisissa tapahtumissa, ja ennen kaikkea erilaisten objektien maagisissa voimissa; miekka, kivi, sauva ja sormus. Tällainen oli arkaaisen ihmisen olemassaolon tila, ja joka eli ajalla milloin fyysinen maailma oli läpinäkyvämpi ja aine vähemmän tiivistynyt. Tämä on myös tila minkä Primordiaalinen Perinne ottaa omakseen sellaisenaan.
Muinainen viisaus opettaa, että jokaisella Aikakaudella muilta olemassaolon tasoilta laskeutuu jumalallisia olentoja, jokta vapaaehtoisesti ottavat ihmis-inkarnaation taakan Ihmisten hyväksi. Heitä kutsutaan vaihtelevasti Avataroiksi, Pelastajiksi tai Boddhisattvoiksi. Olisin taipuvainen näkemään tämän ollessa heijastuneena Tolkienin Velhoissa, jotka saapuvat meren ylitse Sauronin alkaessa uudestaan nousta Kolmannella Aikakaudella (S, ss. 299-300). Haltiat sanovat olevansa Valarin lähettämiä viestintuojia. Sarumanin korruptio ei tietenkään sovi avataariseen kuvaan, vaan pikemminkin muistuttaa meitä pienemmässä mittakaavassa röyhkeästä gnostilaisesta demiurgista Ialdabaothista, joka tuli vakuuttuneeksi omasta ylivertaisuudestaan ja kielsi itsensä yläpuolella olevan muita jumalia, ja orjuuttaen ihmiskunnan hänen oman ahneutensa ja vallanhalunsa alle. Gandalf sen sijaan – kuten niin monet muut pelastaja-jumalat ja sankarit – elää palveluksen elämää vailla henkilökohtaista kunnianhimoa. Kuten Herkules, Orfeus ja Kristus hänen tiensä kulkee kuoleman porttien lävitse; kuten Dionysos ja Attis, hän syntyy uudestaan transfiguroituneena, minkä jälkeen hän ei kuole kuten kuolevainen vaan tehtävänsä jälkeen katoaa ikuisesti Keski-Maan piireistä. Tällainen hahmo on sekä ihminen että jumala: hänellä on supervoimia ja tietoa, mutta hän ei ole oikeutettu käyttämään niitä omaksi edukseen tai yrittääkseen muuttaa muiden olentojen kohtaloa. (Gandalf olisi esimerkiksi voinut varoittaa Boromiria siitä mihin hänen kunnianhimonsa oli häntä johtamassa.) Hän ei voi pakottaa, ainoastaan kehottaa seuraajiaan, jotka tunnustvat hänen ylivertaisen viisautensa ja hyveensä, ja jotka seuraavat häntä omasta vapaasta tahdostaan. Piirtäessään esiin Velhon luonteen Tolkien on onnistunut erinomaisella tavalla osoittamaan sen millainen valaistunut olento voi olla. Kukaan ei voi olla suurenmoisesti liikuttumatta Gandalfin nöyryydestä, hänen myötätunnostaan, huumorintajustaan, sekä hänen valtavan taakkansa traagisesta taustasta.
Joitakin ihmiskunnan kohtalossa keskeisessä asemassa olleita hallitsijoita voidaan myös pitää pienemmän asteen avataroina. Aragorn on todellakin tällainen: täydellisen Hallitsijan tyyppi työskennellessään Gandalfin kanssa yhteistyössä, kuka on hänen henkinen ohjaajansa, kummankin tehdessä oman työnsä asemassaan maailman hyväksi. Aragorn on toiminnan mies, joka on kutsuttu soturin kovaan elämään ja kuninkuuden raskaisiin velvoitteisiin; Gandalfin tie on sisänäkemyksen ja mietiskelyn tie, joka ainoastaan silloin tällöin purkautuu maagiseen toimintaan pelkkien fyysisten keinojen tultua epäonnistuneeksi. Siltikin tämä parivaljakko, jotka ovat niin esimerkillisiä edustuksessaan henkisestä auktoriteetista ja ajallisesta voimasta, eivät ole asetettu mihinkään tiettyyn perinteeseen, sillä uskonto sellaisenaan on poissaoleva ’Taru Sormusten Herrasta’ -teoksessa. Gandalf on Magus; hän ei todellakaan ole Pontifex. Selvästikin mikä tahansa yritys sisällyttää uskonto sellaisenaan Keski-Maan asukkaiden elämään olisi kulkenut parodian reunoilla, tai näyttäytynyt jopa Tolkienin roomalais-katolilaiselle omatunnolle – jumalanpilkkana. Kyky kirjoittaa henkisiä arvoja omaava työ erotettuna mistään uskonnollisesta perinteestä on modernille ajalle ominainen saavutus. (Voitaisiin nimetä useita viimeisiltä parilta vuosisadalta.) Tämä on jälleen esimerkki siitä luonteenomaisesta toiminnasta jonka Taiteet ovat ottaneet ajallamme. Mikäli niiden merkitys on saattaa ihmisille henkisen tiedon siemeniä, tulee ne tehdä autonomisesti, joka ei kulje minkään erityisen perinteen merkin alla. Heille jotka jo valmiiksi tuntevat vetoa johonkin perinteeseen on tietenkin muitakin keinoja, ja taiteita näiden kanssa.
Tolkienin epiikkojen keskiössä, kuten myös omassamme, on yksilön etsintämatka. Kosmos jonka hän on kuvaillut sen hierarkioiden ja syklien kera, ei ole muuta kuin lavaste yksilöllisen vapauden harjoittamiselle, oli kyse sitten jumalasta tai hobbitista. Poistaa tämä olisi yhtä kuin tehdä se kuolleeksi kellopeliksi. Itselleni Tolkienin todellinen nerokkuus lepää hänen kapasiteetissaan kuvailla jännitettä ja tasapainoa kohtalon ja vapaan tahdon välillä, kolletiivisen kohtalon ja henkilökohtaisten valintojen välillä. Kulkiessamme tämän laajan näkymän lävitse, sen ollessa kansoitettuna tapahtumilla, voidaan mitä voimakkaimmin aistia se mitä voin kutsua vain Karman verkoksi. Tämä ei ole ainoastaan kohtalo johon yksilö on syntynyt: se on kohtalo minkä yksilö rakentaa jokaisella hetkellä. Ihmisen tila itsessään – jopa Aikakausien kulkeminen – ovat tapahtumia, mitkä ovat aikakausien tahdonvaraisten toimintojen esiintuoma; kuitenkin niin paljon kuin yksilö voi vaikuttaa olevan näiden olosuhteiden vanki, hän on kuitenkin vapaa reaktioissaan, mitkä puolestaan asettavat rajansa hänen tulevaisuuden olosuhteille, jotka puolestaan vaikuttavat koko maailman kurssiin. Tolkienin tarinan laajuus ja valtavuus ovat sellaisia, mitkä mahdollistavat hänen tuoda tämänkaltainen tunnelma lukijan elämään. Mikäli hänen työllään on yksi teema sen ytimessä, sanoisin sen olevan suhde yksilöllisen toiminnan ja kosmisten tapahtumien välillä. Ja tämä on puolestaan mitä suurin kunnianosoitus mille tahansa taideteokselle.
Huomautus: Tämä on korjattu versio artikkelista Fantasiasta Taiteessa pidettynä Toisessa Kansainvälisessä Konferenssissa Floridan Atlanttisessa Yliopistossa 18-21. maaliskuuta 1981.
1 René Guénon kirjoitti nk. folkloren merkityksestä seuraavalla tavalla: ”Perinteisen muodon ollessa perikadon partaalla, sen viimeiset edustajat voivat varsin hyvin tarkoituksenmukaisesti luovuttaa sen kollektiivisen muistin varaan, jotta tämän edustama viisaus ja tieto ei tulisi lopullisesti kadonneeksi.” – René Guénon, Insights into Christian Esoterism
Sanan Mahti 
Jätä kommentti