Hengellisestä Kirjallisuudesta

Kristo-Pakanuus -artikkelin ensimmäisessä osassa mainitsin, kuinka koen vuosien kamppailun jälkeen tulleeni siihen tulokseen, että Vuorisaarna on ”totta ja vain totta”, kun tekstiä tulkitaan esoteeriselta kannalta. Tässä näkemyksessäni myös pysyttelen, mutta on kuitenkin heti samaan hengenvetoon mainittava, etten toki pidä vuorisaarnaa ”ainoana totuutena” siten, että ikään kuin koko hengellinen elämä tai oikea etiikka olisi vain ja ainoastaan vuorisaarnassa kuvattu ja esitetty; tällainen asemoituminen johtaisi nähdäkseni hyvin helposti jonkinlaiseen fundamentalismin muotoon ja käärmeen pyssyyn ajamiseen, jos alkaisin hokea yksipuolisesti vain vuorisaarnan nimeen.

Vuorisaarna on toki poikkeuksellinen hengellisen elämän ja etiikan esitys, ja sellaisenaan se puolustaan paikkaansa maailman hengellisen kirjallisuuden parissa, mutta aivan yhtä tärkeitä hengellisen elämän ohjenuoria löytyy tietenkin myös muusta maailman pyhistä kirjoituksista. Henkilökohtaisesti esim. monet Kalevalassa esitetyt henkisen elämän ohjenuorat tai Havamalina tunnetun kirjoituksen sekä maailmallinen että henkinen viisaus ovat minulle hyvin tärkeitä, puhumattakaan muista maailman hengellisen kirjallisuuden helmistä kuten Corpus Hermeticum, Dhammapada, Bhagavadgita tai Tao teh Ching.

Elämme aikaa, jolloin käytännössä katsoen koko maailmanhistorian hengelliset opetukset ovat parin klikkauksen päässä, ja suurelta osin Internetin ansiosta hengellistä kirjallisuutta on nykypäivänä hyvin helppoa löytää ja hankkia itselleen. Erilaisten klassikkojen lukeminen voi parhaillaan johtaa yksilöä eteenpäin omassa kehityksessään mikäli opetukset sisäistetään ja laitetaan käytäntöön elävässä elämässä. Mutta onko kirjallisuus ja lukeminen välttämätöntä henkiselle kehitykselle? Vastaisin tähän, että parhaimmillaan muiden ihmisten ajatusten lukemisesta saa uusia oivalluksia ja sellaisia havaintoja, joita itselleen ei tulisi välttämättä mieleen lainkaan, tai sitten niistä saa aivan uuden tulokulman johonkin sellaiseen asiaan, mitä on itsekin elämässään pyöritellyt. Maailman edistyneimpien ja kehittyneimpien ihmisten ajatusten lukeminen ja niiden mietiskely voi olla hyvin kasvattavaa ja mieltä avartavaa, mutta minkäänlaisia dogmaattisia tai fundamentalistisia tukipuita niistä ei kannata itselleen muodostaa.

Lukeneisuus voi olla joko siunaus tai kirous; usein se on tavallaan molempia, ja oman ajattelun kehittäminen sekä elämänkokemuksen kerryttäminen on henkisen elämän kannalta vähintäänkin yhtä olennaisessa ja tärkeässä osassa kuin vaikkapa Vuorisaarnan, Dhammapadan tai Bhagavadgitân esittämien näkemysten opiskelu tai omaksuminen sellaisenaan. Mitä tulee erilaisiin opettajiin ja auktoriteetteihin esoterian parissa niin usein on kyse keskenään hyvin erilaisia ja jopa ristiriitaisia opetuksia sisältävästä kirjoitusten kavalkadista, ja jos yksilö lukee monia eri auktoriteetteja, voi prosessissa käydä verraten helposti myös siten, ettei enää oikein osata sanoa, mikä on totta ja mikä valhetta, kun on kyse muusta kuin käytännön etiikasta. Aleksandrian kirjastoon olisi varmasti helppoa myös eksyä. Tässä yhteydessä muistakaamme Buddha Sakyamunin esittämä ajatus siitä, kuinka mitään asiaa tai opetusta ei tule hyväksyä sellaisenaan ilman yksilöllistä harkintaa tai järjen käyttöä, vaikka asialla olisi vuosituhantinen perinne ja auktoriteetti takanaan. Jos opetus puhuttelee älyämme ja sydäntämme, siitä kannattaa ottaa vaarin; jos se tuntuu väärältä, liian korkealentoiselta tai ei puhuttele meitä lainkaan, niin sellaista ei tule tietenkään hyväksyä tai omaksua; on parempi olla väärässä omassa ymmärryksessään kuin olla oikeassa jonkun toisessa, on kuultu sanottavan. Joskus voi kuitenkin käydä vuosien vieriessä siten, että aiemmin järjettömältä tai vaikkapa liian vaativalta tuntuva opetus muuttuukin meissä elämänkokemuksen myötä itsestäänselvyydeksi tai ainakin tavoittelemisen arvoiselta asialta.

Liikaa lukeneisuutta on joidenkin esoteristien toimesta pidetty jopa jossain määrin haittana ihmiselle, ja puhutaankin jopa ”lukeneisuuden kiusasta” tai ”lukeneisuuden möröstä”; sillä mikäli ihminen kuvittelee, että hän kasvattaa omakohtaista viisauttaan sillä, että hän osaa siteerata Platonia tai Kierkegaardia – tai nykypäivänä vaikkapa laittaa sosiaaliseen mediaan puhuttelevan ja ”syvällisen” meemin – ja tietää kaiken kaikesta vaikkapa länsimaisen filosofian teorioiden suhteen, kyse on silloin pikemminkin aivan tuiki tavallisesta oppineisuudesta ja kirjaviisaudesta, mikä ei ole välttämättä vielä lainkaan osoitus ihmisen henkisestä kehittyneisyydestä tai kertyneestä elämänviisaudesta – asia voi olla jopa päinvastoin! Esoterian kirjallisuuden parissa – mikä ristiriita! – on jopa esitetty, että näennäisen ”junttimainen” henkilö voi omata paremmat mahdollisuudet vaikkapa operatiiviseksi maagikoksi kuin nykymaailman mittareilla äärimmäisen sivistynyt henkilö, olettaen, että kyseisellä henkilöllä on muut ihmisen olemukseen liittyvät tekijät tasapainossa, aidosti avoin mieli ja hän on vailla merkittäviä luonnevikoja.

Jos vain yksinkertaisesti omaksuisimme jonkun opuksen esittämät ajatukset – puhumattakaan niiden myöhäisemmistä tulkinnoista ja kommentaareista – sellaisenaan vailla omakohtaista kokemusta tai prosessointia niin tekisimme asiassa väärin, sillä viisaus on aina myös omakohtaista tietoa ja sen soveltamista elävään elämään. Erilaiset hengelliset kirjoitukset ylipäätään puhuttelevat eri ihmisiä tai ihmisen sielun eri osia siten, että joku voi inspiroitua sellaisesta kirjoituksesta, mitä toisenlainen luonne pitää vääränä tai jopa vastenmielisenä; sillä ”Isäni talossa on monta huonetta”, ja harvoin ellei koskaan joku yksittäinen opetuskokoelma puhuttelee jokaista luonnetta samalla tavoin. Ainoa henkisen kirjallisuuden opetusten mitta tulisikin olla, että avartavatko ne vai sulkevatko ne horisontteja, ja tekevätkö ne ihmisestä paremman, rakastavamman, ymmärtäväisemmän, vai sisältävätkö opetukset jotain hienopiirteistä kehotusta eettisesti vääriin ratkaisuihin. Ehkä viehdymme johonkin itseämme kovasti miellyttävään opetukseen tai rakastumme valitsemamme opettajan syvään karismaan ja voimakkaaseen persoonallisuuteen, emmekä näe kuin vasta paljon myöhemmin hänen ajattelunsa sudenkuopat ja erehdykset?

Periaatteessa ja myös käytännössä voimme kuvitella kehittyneeksi esoteristiksi henkilön, joka ei ole eläessään kuullut mistään hengellisestä kirjallisuudesta – tai ehkä hän ei osaa edes lukea! – ja siltikin hänellä on syvälliset tiedot ja käytännöllistä viisautta siinä määrin, että hän kykenisi laulamaan äärimmäisen lukeneen ja sivistyneen akateemikon suohon sillä elävällä viisaudella, minkä hän on elämänsä aikana kerryttänyt sekä omakohtaisen elämänkokemuksen kerryttämisellä että maailman ja ihmisen itsensä tarkkailulla; ehkäpä, jos hän elää vielä alati kavenevan traditionaalisen maailman elinpiirissä, hän on ”istunut opettajan jalkojen juuressa” ja saanut suoraa opetusta jostain perinnelinjasta. Hindutantroista löydämme mitä selkeimmän opetuksen: ”Kun ihminen todella havahtuu, on tullut aika hävittää kaikki kirjat.” Samoin voimme löytää useista eri lähteistä opetuksen, että mikäli ihminen osaisi lukea ja tulkita Luonnon Kirjaa (Liber Mundi), hänen ei tarvitsisi koskaan koskea yhteenkään kirjoitettuun kirjaan.

Uskoakseni asia on kuitenkin myös siten, että henkistä elämää pyrkimään elävä ihminen tulee usein – joskaan ei tietenkään aina! – samoihin tai samankaltaisiin päätelmiin kuin mitä on hengellisen kirjallisuuden klassikoissa esitetty. Tämä johtuu nähdäkseni yksinkertaisesti siitä, että nämä asiat ensinnäkin koskettavat jokaista henkisestä kehityksestä kiinnostunutta (ja myös tietenkin maailmallisia ihmisiä, mutta varsin eri tavoin), ja toisekseen ne ovat usein esitetty sellaisen tahon toimesta, joka on itse elämässään käynyt samat asiat lävitse kuin henkisestä pyrinnöstä kiinnostunut etsijä ja omaa näin ollen myös kokemuksen syvän rintaäänen kyseisten asioiden suhteen; tällöin luontaisesti arvostamme kyseistä opettajaa ja haluamme oppia häneltä.

Ergo: Jonkunasteinen lukeneisuus ja opiskelu on varmastikin hyväksi nykymaailman esoteristille, mutta henkisen elämän päätepistettä ja kulmakiveä siitä tuskin kannattanee tehdä, ja henkisen elämän tärkeimmät asiat ovat kuitenkin aivan muualla kuin oppineisuudessa ja teoriatiedon pänttäämisessä, joiden ansiot ovat usein täysin muualla. Teosofeille annettu ohje lukemisen suhteen oli ilmaistu seuraavalla tavalla: ”jos luet kymmenen minuuttia niin mieti asiaa kymmenen tuntia”. Päätänkin tämän lyhyen esityksen hengellisen kirjallisuuden merkityksestä lainaukseen Blavatskylta: ”Tieto asuu päissä, jotka ovat täynnä muiden ajatuksia, mutta viisaus heissä, jotka omaa ajatustaan harjoittavat”.