Amoraalinen Lähestymistapa Kahdeksaan Kuolemansyntiin

Käsittelen tässä artikkelissa nk. kuolemansyntejä ja synnin käsitettä yleisellä tasolla. En pureudu tarkemmin yksittäisiin synteihin ja niiden olemukseen, vaan pyrin osoittamaan tai ainakin viittaamaan siihen, että synnin käsite on alkuperältään a-moraalinen tai ei-moraalinen. Kuolemansynnit ovat meille tuttuja kristillisestä opetuksesta, ja katolinen kirkko määritteli ne tarkoin 500 -luvulla. Kuolemansyntien alkuperä ei ole kuitenkaan (alku-)kristillisestä opetuksesta ja teologiasta peräisin vaan ne juontavat juurensa stoalaisuuteen, josta ne siirtyivät kristinuskoon ensimmäisinä vuosisatoina ajanlaskun alun jälkeen. Stoalaiset puhuivat synnin sijaan virheistä, ja synti -termin alkuperäinen merkitys on yhtä kuin ”ampua ohi maalista”. Alunperin kuolemansyntejä oli seitsemän sijaan kahdeksan, joista kahdeksas oli epätoivo.

Synnin merkityksen alkuperä on nähdäkseni ei-moraalinen tai amoraalinen, voidaan sanoa jopa tekninen, ja moralistinen tulkinta on huomattavasti myöhempää perua. Voidaan sanoa, että kuolemansynnin ja niiden välttäminen liittyy yksilön henkiseen kehitykseen, josta moraalinen ja sosiologinen tulkinta on korkeintaan seurausta – ei syy itsessään. Olisikin alkuperäisen stoalaisen tulkinnnan mukaan parempi puhua virheistä, jotka liittyvät liiallisuuteen ja tasapainottomuuteen jossakin toimintamuodossa tai aspektissa.

Nietzsche tunnetaan hyvin moraalin kritisoijana ja jopa tuhoajana, ja tunnemme myös hyvin hänen näkemyksensä porvarillisen moralismin kriitikkona sekä hänen käsityksestään orja-moraalista ja herra-moraalista. Nietzschen mukaan moraalin alkuperä on sosiologinen ja liittyy näihin hänen käsitteisiinsä erilaisista moraaleista. Nietzsche halusi vapauttaa ihmisen moralismista ja esittää nk. tulemisen maailman – siis toisin sanoen ilmentyneen, immanentin todellisuuden – viattomuuden; tämä juontaa juurensa mm. hänen metafysiikan hylkäämiseensä. Nietzschelle voidaan antaa arvoa hänen armottomasta porvarillista moralismia ja tekopyhyyttä vastaan hyökkäämisestään, kuten myös historiallisen kristinuskon kritiikistään.

Nietzsche kuitenkin jäi puolitiehen tässä projektissaan, ja hänen filosofiansa luo uudestaan hyvän ja pahan kategoriat esittäessään hyvän olevan sitä, mikä voimistaa elämää ja ”tahtoa valtaan”; tämän myötä myös häntä itseään voidaan pitää jossain määrin myös moralistina, hän ainoastaan esittää toisenlaisen moraalin ”elämän” pohjalta, ja myös tämä tulkinta kärsii Nietzschelle ominaisesta yksipuolisuudesta ja ”immanentismista”. Tämän nietzscheläisen tulkinnan voidaan nähdä olevan myös modernin satanismin perustajan Anton Laveyn tulkinnan pohjalla, jossa Saatanan nähdään symboloivan kaikkia kuolemansyntejä, niiden aiheuttamaan ”emotionaalisen tyydytyksen tunteeseen”.

Hyväksyäkseen synnin tai virheen käsitteen ylipäätään sellaisenaan, on ihmisen omattava lähtökohtaisesti hengellinen tai metafysiikkaan perustuva maailmankuva, sillä kuten Dostojevski asian ilmaisi, ”ellei Jumalaa ole niin kaikki on sallittua”, ja kaikelta moraalilta putoaa pohja ja ihminen syöksyy suoraan eksistentialistisen nihilismin kuiluun. Sillä mikäli ilmentynyt maailma on ”viaton”, kuten Nietzsche esitti, ei moraalillakaan ole mitään muuta pohjaa kuin korkeintaan esimerkiksi yhteiskuntarauhan ylläpitäminen – ja tällöin synnin käsitekin näyttäytyy tekopyhyytenä, jonka tarkoitus on esimerkiksi pitää ihminen kuuliaisena kansalaisena. Mikäli ihmisellä on hengellisyyteen tai metafysiikkaan pohjaava näkemys, että elämme ontologisesti ”langenneessa maailmassa”, jossa vallitsee kuoleman valta, niin tällöin myös kuolemansynnin käsite on järkeenkäypä, ja se liittyy olennaisesti niihin asioihin ja toimintatapoihin, jotka pitävät ihmisen tässä kuolemanalaisessa maailmassa ja estävät tätä vapautumasta korkeammille olemassaolon tasoille.

Tässä yhteydessä voisi olla hyvä puhua hieman itämaisen filosofian ja maailmankuvan kahdesta eri käsitteestä, jotka ovat karman laki ja buddhalaisen metafysiikan esittämä näkemys nk. skandhoista. Myös karman laki on alkuperältään ei-moraalinen; kyse on yksinkertaisesta syyn ja seurauksen laista. Skandha -termin voimme ymmärtää (psykologisena) sidoksena, joka sitoo ihmisen kuolemanalaiseen maailmaan ja jälleensyntymisen kiertokulkuun, estäen täten ihmistä vapautumasta kärsimyksestä ja kuolemasta, pitäen ihmisen harhanomaisen maailman kiertokulussa. Liittyen kuolemansynteihin voidaan sanoa, että jokainen liiallisuus ja tasapainottomuus jonkin synnin suhteen aiheuttaa ihmiselle karmaa, ja nk. skandhat – termiä ei voi suoraan kääntää suomeksi, joten joudun pitäytymään tässä itämaisessa termissä – pitävät huolen siitä, että ihminen pysyy sitoutuneena kuolemanalaiseen maailmaan. Ihmisen kuollessa nämä sidokset ovat edelleen olemassa ja saavat aikaiseksi tulevan olennon seuraavan syntymän ja elämän kaikkine piirteineen. Olisi ehkä jossain toisessa yhteydessä mielenkiintoista puhua myös itämaiseen filosofiaan liittyvistä nk. chakroista ja niiden vastaavuuksista kuolemansynteihin, mutta tässä yhteydessä riittää se, kun mainitsen, että jokaisella chakralla on omat emotionaaliset affektinsa ja vastaavuutensa erilaisiin tunteisiin tai toimintatapoihin.

Kuolemansynnit on siis nähdäkseni täysin mahdollista tulkita ei-moraaliselta tai amoraaliselta perustalta, ja ne liittyvät lankeemuksen aiheuttamiin seurauksiin ihmisolennon olemuksessa. Tulkitessani asiaa tältä kannalta on selvää, että en hyökkää moraalia vastaan sellaisenaan (olen hyvin pitkälti moraalinen realisti), vaan pyrin ainoastaan osoittamaan, että moraali sellaisenaan on seurausta ja ilmennystä henkisestä katsantokannasta. Joku tietysti voisi sanoa, että tällainen ontologiaan ja metafysiikkaan liittyvä tulkintatapa on pelkkää spekulaatiota ja on hetteisellä pohjalla, liittyen itsessään moralistiseen paheksuntaan tai tuomitsemiseen. Ehkä olen kuitenkin kyennyt vähintäänkin herättämään ajatuksia ellen vakuuttamaan lukijaa asiasta.